Sosiaali- ja terveydenhuolto ansaitsee toimivan markkinan – Kansallisten ratkaisujen sijaan avoimet rajapinnat

Hyvinvointialueet yhdistävät parhaillaan alueensa tietojärjestelmiä, joita on satoja jokaisella. Ratkaisuna esitetään usein yhtä järjestelmää, joka otettaisiin käyttöön kaikkialla Suomessa. Aika on kuitenkin ajanut keskitettyjen ratkaisujen ohi, koska niiden kehittäminen on riskialtista, hidasta ja raskasta. Liian usein ne eivät myöskään tuota niitä tuloksia, joita toivottiin.

Kansallisen kehittämisen tulisi perustua rajapintoihin ja eri toimijoiden väliseen yhteistyöhön. Avoimia rajapintoja tarvitaan, jotta yritykset voivat kehittää sovelluksia terveydenhuollon palveluntuottajille. Samalla se avaa ovet myös kasvavaan globaaliin sosiaali- ja terveydenhuollon markkinaan. Suomessa on jo satoja sovelluksia, jotka hyötyisivät avoimista rajapinnoista.

Yhteentoimivuutta tulisi kehittää avointa kansainvälistä standardia (FHIR) hyödyntäen. Standardin käyttö ja rakenteinen tieto varmistavat myös tiedon käytettävyyden niin yksilö- kuin väestötasolla.

Miksi kansalliset hankkeet usein epäonnistuvat?

Tavoite kansallisista ratkaisuista on ollut taustalla useissa viime vuosikymmenien ministeriövetoisissa hankkeissa. Tulokset ovat jäänet laihoiksi, kuten mm. valtiontalouden tarkastusvirasto on todennut seurantaraportissaan ja valtakunnallisia IT-hankkeita arvioidessaan. Mitään vientikelpoista ei näistä hankkeista ole syntynyt. Muita ratkaisuja on torjuttu, jopa niin voimallisesti, että kaikki hankkeeseen osallistuvat tahot on velvoitettu olemaan hankkimatta mitään kilpailevia ratkaisuja hankkeiden monivuotisten kestojen aikana.

Uuden tuotteen kehittämiseen kuuluu väistämättä riski. Sellaista kehittämismenetelmää ei ole keksitty, joka poistaisi tämän riskin. Merkittävä osa kaikista uusista tuotteista epäonnistuu. Kenelläkään ei ole sellaista kristallipalloa, jonka avulla voitaisiin etukäteen nähdä, mikä on paras mahdollinen ratkaisu monimutkaiseen ympäristöön.

Riskit kasvavat sitä suuremmiksi, mitä enemmän järjestelmässä on monimutkaisuutta. Tyypillisesti hankkeissa kasataan projektiryhmä, joka koostuu eri sidosryhmien edustajista. Mitä enemmän ryhmässä on jäseniä, sitä mahdottomampaa on pitää vaatimusmäärittely aisoissa. Lopputuloksena on usein niin laaja määrittely, että ristiriitoja on mahdoton välttää. Pienet kokeilut ja vaiheittainen eteneminen eivät sovi tällaiseen ajatusmalliin.

Tiedetään, että suurten hankkeiden keskeyttäminen on aina vaikeaa. Joskus senkin vuoksi, että hankeorganisaatiossa monen työpaikka riippuu hankkeen jatkosta. Enemmänkin edesautetaan hankkeen venymistä ja paisumista, jolloin budjetit myös kasvavat alkuperäisistä ja maksavat veronmaksajille ennakoitua enemmän.

Julkisen sektorin hankkeet ovat virkamiesvetoisia ja virkamiesten ydinosaaminen on tyypillisesti muualla kuin uusien tuotteiden kehittämisessä. Jos hanke onnistuu, saa siitä mainetta ja kunniaa. Veronmaksajat maksavat epäonnistumiset. Kukaan osallistujista ei tee konkurssia tai menetä omaisuuttaan.

Kilpailu tuottaa parhaan tuloksen

Paras tulos saadaan aina kilpailun kautta, ja siksi julkiset hankinnat myös kilpailutetaan. Parasta ei aina saada halvimmalla, hyöty koko elinkaaren ajalle on tärkeä ottaa kilpailutusten tavoitteeksi. Kilpailu pakottaa toimijat parantamaan tuotteitaan, mistä asiakkaat hyötyvät.

Kansallinen monopoliratkaisu ei koskaan altistu oikealle kilpailulle, koska hankkeissa ei kilpailuteta valmiita tuotteita, vaan kehittämistä. Loppukäyttäjät kärsivät eniten. Kanta-palvelu on tästä hyvä esimerkki. Se kehitettiin aikanaan potilastiedon arkistoksi, ja tässä käyttötarkoituksessa palvelu toimii hyvin. Tiedon lisääntyessä palvelua on yritetty laajentaa tukemaan myös tietojen liikkuvuutta. Tähän palvelu ei kuitenkaan nykymuodossaan sovellu. Käyttö on hankalaa hoitotilanteessa ja tietoja on vaikea löytää.

Valtio edistämään tietoteknisten ratkaisujen syntymistä

Valtion tulisi ottaa tiedon liikkuvuus eri järjestelmien välillä ohjauksen kohteeksi ja edistää nimenomaisesti sitä. Mikään verkosto ei voi syntyä ja toimia ilman yhteisesti sovittuja rajapintoja. Valtion tehtävänä tulisi varmistaa näiden avoimien rajapintojen noudattaminen käytännössä, esimerkiksi ylläpitämällä validointipalvelua, joka todentaisi rajapintojen teknisen toimivuuden.

On sekä veronmaksajien että sosiaali- ja terveydenhuollon edun mukaista, että digitaalisia ratkaisuja kehitetään markkinoilla, loppukäyttäjien tarpeista lähtien. Tällöin yritykset vastaavat tuotekehityksestä ja sen riskeistä.

Markkina syntyy vain, jos on ostajia. Hankerahoituksen sijaan hyvinvointialueet tarvitsevat investointibudjetit, jotta niillä olisi kyky tehdä onnistuneita ja vaikuttavia hankintoja, jotka tuottavat hyötyjä tulevina vuosina. Olisi tärkeää, että hyvinvointialueiden johto voisi tarvittaessa myös siirtää rahoja budjettimomentilta toiselle, jolloin heillä olisi riittävä budjetti tehdä kannattaviksi arvioidut investoinnit. Kun hankintojen arviointi ja toteutus olisi samassa organisaatiossa palvelutuotannon kanssa, voitaisiin hankintaprosessiin sitouttaa samoja ihmisiä, jotka tulevat myöhemmin käyttämään hankittavia tuotteita.

Suomalainen osaaminen kiinnostaa maailmalla ja viennin avulla sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan rahoittaa. Mitä suurempi yritys, sen suurempi osuus tuotannosta menee vientiin. Yrityksille kotimarkkina on referenssimarkkina vientiä varten.

Innovaatiomyönteinen markkina tukee vientiä ja siten koko Suomen hyvinvointia. Uusilla hyvinvointialueilla on mahdollisuus saada toimintaansa tehostavia ratkaisuja käyttöönsä. Jos innovatiivisia ratkaisuja ei oteta täällä käyttöön, ratkaisut viedään muualle. Monet lupaavat yritykset voivat myös päätyä ulkomaiseen omistukseen, eivätkä tuo jatkossa hyvinvointia Suomeen.

Saara Hassinen, toimitusjohtaja
Terveysteknologia ry